Palkittu ihmisoikeuspuolustaja Mahbouba Seraj ei taivu väkivallan edessä
Kansainvälisen tasa-arvopalkinnon vastaanottanut Mahbouba Seraj johtaa Afganistanin ainoaa jäljellä olevaa naisten turvakotia. Tarve suojelulle kasvaa jatkuvasti.
Teksti: Katri Merikallio
Turvallinen käsi olkapäälle, kuppi teetä, lämmin kylpy. Vasta sen jälkeen kaltoinkohdellun tytön kanssa ryhdytään turvakodissa keskustelemaan. Järjestöjohtaja Mahbouba Seraj, 75, on nähnyt perheväkivallan kaikkein synkimmät kasvot: irtileikattuja korvia, irtileikattuja neniä, murrettuja käsivarsia, mustaksi piestyjä vartaloja. Kuolemia.
”Mutta vasta, kun tyttö on käynyt kylvyssä ja saanut ylleen puhtaat vaatteet, me keskustelemme ja kirjaamme asiat ylös. Ja silloin tulee itku.”
Mahbouba Seraj on videohaastattelua varten verhonnut hopeanvaaleat hiuksensa kevyellä harmaalla huivilla. Turvakodissa asuville 70 naiselle ja tytölle hän kertoo olevansa ennen kaikkea äiti, nuorimmille tytöille isoäiti. Toimittajalle hän puhuu lempeällä äänellä ”tytöistään”, ja sanoo kantavansa heidän tulevaisuudestaan suurta huolta.
Naisiin kohdistuvat väkivalta on Afganistanissa valtaisa ongelma. Useimmat turvakotiin päätyneistä naisista ovat paenneet väkivaltaista aviomiestä tai appivanhempiaan. Nuoret tytöt pakenevat vanhempiaan, jotka haluavat naittaa heidät väkisin. Takana voi olla vuosia jatkunut kaltoinkohtelu.
Väkivaltatilanteessa naisilla on useimmiten vain kaksi vaihtoehtoa: pako kodista tai itsemurha. Yhä useampi valitsee jälkimmäisen, sillä turvaa on entistä vaikeampi löytää.
Kun Taliban nousi valtaan runsas kaksi vuotta sitten, maassa oli 27 turvakotia. Enää niitä on vain yksi. Kaikki muut ovat joutuneet sulkemaan ovensa. Naisia ja tyttöjä on maassa 20 miljoonaa, ja tarve uusille turvakodeille on olisi valtava.
Turvakoti on Afghan women’s skills development center -nimisen kansalaisjärjestön perustama koti. Seraj on johtanut järjestöä vuodesta 2018 lähtien. Nyt järjestö sai ansiokkaasta työstään Suomen valtiolta merkittävän kansainvälisen tasa-arvopalkinnon. Suuruudeltaan se on 300 000 euroa.
Seraj sanoo, että Suomen pitkäaikainen tuki Afganistanin naisten hyväksi on ollut merkittävä. ”Suomi on tukenut myös turvakodin toimintaa jo sen alkuvuosina. Tuki on ollut korvaamattoman tärkeää.”
Hirttosilmukka odotti
Talibanin poliisit tuovat kaduilta löytämiään tyttöjä Serajin luo, mutta monia viedään myös vankilaan – tai palautetaan väkivaltaisen aviomiehen luo. Kotoa karkaamisen Taliban on määritellyt rikokseksi. Rangaistukseksi naisia on ruoskittu julkisesti.
Vankila ei Afganistanissa ole koskaan ollut turva kenellekään. Ihmisoikeusjärjestöt ovat raportoineet, että talibanien miehet ovat raiskanneet, kiduttaneet ja tappaneet naisia vankiloissa. ”Vankila ei todellakaan ole paikka, jonne nämä tytöt kuuluvat”, Seraj sanoo.
Hän tietää mistä puhuu. Seraj on itse istunut maan pahamaineisimmassa Pul-e-Charkhin vankilassa - joskin 45 vuotta sitten ja vain muutaman viikon ajan. Maassa oli 1978 tehty sotilasvallankaappaus, ja koko kuninkaallinen perhe – johon myös Seraj kuuluu – kuljetettiin suoraan vankilaan.
”Olin varma, että meidät ammutaan heti. Mutta kun astuin bussista tulos, näinkin hirttoköydet vankilan edustalla. Lähdin kävelemään niitä kohti. Oli selvää, että se olisi kohtalomme. Ja sitten joku tarttui hartioihin ja käänsi kulkuni kohti vankilaa. Riemuitsin.”
Muutaman viikon päästä yön pimeydessä vartija talutti 28-vuotiaan Serajin ulos sellistä. Kaksi päivää myöhemmin hän oli jo Saksassa. Perheen suhteet maailmalle olivat vahvat.
Neljännesvuosisadan Seraj eli Yhdysvalloissa maanpakolaisena ja yritti unohtaa väkivaltaan vajonneen kotimaansa – mutta ei onnistunut.
”En saanut Afganistania pois itsestäni. Kun Taliban karkotettiin Kabulista 2001, päätin että minun on aika palata ja ryhtyä afgaaninaisten äänitorveksi. Tiesin, että siinä olisin hyvä.”
Synnyttäjät hengenvaarassa
Talibanin viiden valtavuoden 1996-2001 jäljiltä maa oli lohduttomassa jamassa. Afganistan oli maailman vaarallisimpia paikkoja tulla äidiksi: synnyttävät äidit kuolivat, vauvat kuolivat. Jotain piti tehdä, Seraj ajatteli. Hän alkoi kampanjoida turvallisen synnyttämisen puolesta niin kansainvälisten kuin afganistanilaisten kansalaisjärjestöjen kanssa.
”Puhuin hygieniasta, puhuin kätilöiden kouluttamisesta tärkeydestä, puhuin pakkoavioliittoja vastaan ja kaikkia niitä vääriä kulttuuriperinteitä vastaan, joita Afganistanissa naisiin kohdistuu.”
Seraj juonsi myös ”Minun rakas Afganistan, Mahbouba Seraj” -nimistä radio-ohjelmaa, jossa käsiteltiin samoja asioita. ”Siitä tuli erittäin suosittu ohjelma, ja viesti tavoitti etäisimmätkin kylät.”
Vuosien myötä äitiys- ja lapsikuolleisuus alkoivat vähentyä, naisten asema lainsäädännössä parani, yhä useampi tyttö pääsi kouluun. Ja kun naisten asema työelämässä vahvistui, myös naisiin kohdistuva perheväkivalta väheni.
Mutta sitten kaikki romahti. Elokuussa 2021 Yhdysvallat liittolaisineen veti joukkonsa maasta ja jättivät afgaanit jälleen talibanien armoille. Suurin osa naispuolisista ihmisoikeuspuolustajia pakeni maasta, samoin pakenivat päättäjät, syyttäjät, lääkärit ja poliitikot. He aavistivat, että lupauksista huolimatta mitään uudistunutta Taliban 2.0 -versiota ei tulisi. Eikä tullut. Ääriryhmän asettamista noin 80 säädöksestä 56 kohdistuu eritoten naisiin. Tytöt ja naiset verhottiin jälleen burkiin ja kaapuihin, heiltä suljettiin niin yläkoulut, yliopistot kuin useimmat työpaikat. Naisen paikka on kotona, Taliban ilmoitti.
”En aio paeta enää”
Mahbouba Seraj oli 2018 ottanut vastuulleen AWSDC-järjestön ja sen moninaiset toiminnot eri puolilla maata. Kun talibanit palasivat Kabuliin, Seraj ei voinut jättää turvakodin tyttöjä näiden armoille.
”Päätin jäädä. Jonkun piti olla todistamassa, mitä tälle maalle ja sen naisille tapahtuisi.”
Siitä lähtien Seraj on näkyvästi ja äänekkäästi kamppaillut eri puolilla maailmaa afgaaninaisten oikeuksien puolesta, ja saanut työstään tunnustusta. 2023 hän oli muun muassa ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi.
Syyskuussa 2022 Seraj istui Genevessä YK:n ihmisoikeusneuvoston suuren pyöreän salin edessä. Hän oli verhonnut hiuksensa valkoisella huivilla ja näytti itsevarmalta.
”Näin omin silmin, miten 20 vuotta kestänyt työ demokratian rakentamiseksi katosi vuorokauden sisällä”, Seraj kertoo. ”Nyt maani on vajoamassa epätoivoon, kun kaikki se, minkä eteen olemme ponnistelleet, on menetetty”, hän totesi.
”Afganistanin naisilla ei ole enää ihmisoikeuksia, meidät on pyyhkäisty pois, näkymättömiin. Tiedättekö miltä se tuntuu?” hän vaati saada tietää täydeltä salilta. Diplomaatit pysyttelivät hiljaa. Serajin ääni alkoi kohota. ”Taivaan vallat maailma: kootkaa itsenne. Tehkää jotain. Olen kurkkuani myöten täynnä tätä loputonta puhumista.”
Seraj oli tullut Geneveen kertomaan näkemyksensä YK:n pyynnöstä, eikä hän säästellyt sanojaan sen enempää länttä kuin talibaneja kohtaan.
Mutta Genevestä Seraj lensi takaisin Kabuliin. ”Jouduin jo kerran pakenemaan kotimaastani. En aio enää lähteä. Palaan kotiin”, hän sanoo.
Mistä toimeentulo naisille?
Työ AWSDC:n parissa pitää Serajin päivät täytenä. Hän syö varhaisen aamiaisen kahden adoptoimansa tyttären kanssa turvakodissa. Sen jälkeen hän tapaa eri järjestöjen ja YK:n ihmisiä, puskee asioita eteenpäin, rohkaisee, innostaa ja tarvittaessa painostaa päättäjiä.
Serajin alaisuudessa työskentelee jo lähes 300 ihmistä, useimmat heistä naisia. Vaikka naisten työteko on kielletty, Taliban katsoo tätä sormien läpi. He tuntevat Serajin ja tietävät tämän maineen maailmalla. Se suojelee häntä.
Turvakodin lisäksi järjestöllä on pieniä perhekeskuksia kahdeksassa maakunnassa. Niissä kaikkein vähäosaisimmat naiset lapsineen saavat ruokaa, lääkärinhoitoa ja henkistä tukea.
”Yli 40 vuotta jatkuneen sotimisen jäljiltä tässä maassa on arviolta 3,5-4 miljoonaa naispuolista leskeä. Talibanin noustua valtaan he eivät voi käydä enää töissä tai hankkia toimeentuloa kuin hyvin rajoitetusti”, Seraj sanoo.
YK:n mukaan jokainen naisten johtama kotitalous kärsii päivittäin ruuan puutteesta.
”Me yritämme saada Talibanin ymmärtämään, että nämä naiset ovat perheittensä ainoita elättäjiä, että heidän on välttämätöntä tehdä työtä, että heidän pitää päästä liikkumaan kodeistaan ulos. Mutta jostain oudosta syystä maan johdossa ei tätä ymmärretä tai hyväksytä.”
Naiset tarvitsevat Mahbouba Serajin mukaan nyt ennen kaikkea uusia taitoja elättääkseen perheensä. Perinteiset afganistanilaiset käsityöt – kutominen, koristeompelu ja korujen valmistaminen – eivät ole ainakaan vielä talibanien kieltolistalla. Niinpä AWSDC kouluttaa yhä useampia naisia näiden alojen osaajiksi.
”Afgaaninaiset ovat todella osaavia käsitöissä ja vaatesuunnittelussa. Naiset valmistavat esimerkiksi laadukkaita takkeja ja koruja, joille on aitoa kysyntää maailmalla. Me emme voi jättäytyä pelkästään ulkopuolisen avun varaan. Se tekee ihmisistä nopeasti kerjäläisiä.”
Vuoropuhelu välttämätön
Kansainvälinen painostus ei tunnu purevan Talibanin ylimpään johtoon. Silti Mahbouba Seraj uskoo, että vuoropuhelu Talibanin kanssa on ainoa keino puskea muutosta parempaan. Uutta sisällissotaa hän ei kotimaahansa haluaa.
Seraj itse haastaa suoraan, julkisesti ja säännöllisesti Taliban-johtajia avaamaan koulut tytöille ja työpaikat naisille. Ja vaikka Talibanin johdossa valtaa pitävät nyt kaikkein vanhoillisimmat vanhat miehet, Seraj uskoo muutokseen.
”Mikään sortojärjestelmä ei kestä ikuisesti. Taliban ei ehkä ole muuttunut, mutta Afganistanin naiset ovat: he ovat entistä koulutetumpia ja he ovat löytäneet oman äänensä. He ovat myös verkottuneet maailmalla muiden naisten kanssa, ja juuri näiden verkostojen tuella 20 miljoonan afgaaninaisen ääni kuuluu vahvana.”
