Oikeushammaslääkäri, sotarikosasiantuntija ja emeritaprofessori Helena Rantaa kuunnellessa mieleen pyrkii väistämättä ajatus, että hän olisi voinut toimia menestyksekkäänä diplomaattina missä päin maailmaa tahansa. Siinä missä toinen tutkija voi suhtautua työhönsä suoraviivaisesti substanssin kautta, Rannan lähestymistapa työhön on ollut kokonaisvaltaista, kulttuurit ja tilanteet herkällä korvalla huomioon ottavaa. Samalla Ranta on tarpeen tullen pysynyt monissa tiukoissa paikoissa lujana – ja tehnyt työtä sen eteen, että konfliktien ratkaisussa sukupuolten tasa-arvo otettaisiin paremmin huomioon.

– Kaikki konfliktit, joissa olen ollut, ovat olleet hyvin erilaisia. Niiden historian ja taustojen selvittäminen on itselleni tärkeää: miksi yhteisö on sen kaltainen kuin on, mitä se joutunut käymään läpi.

Ranta on hyödyntänyt suomalaisia asiantuntijoita, kuten Helsingin yliopiston kollegoita, selvittääkseen, mitä eri puolilla maailmaa tulee ottaa huomioon. Hän on toiminut muun muassa entisen Jugoslavian alueella, Perussa ja Afrikassa. Mikä on saanut palaamaan aina uudestaan järkyttäviinkin olosuhteisiin?

– Ensimmäinen projektini oli Srebrenica maaliskuussa 1994. Etukäteen ei voinut tietää, miten siellä pärjää; kykeneekö toimimaan rationaalisesti ja saako tehtyä sen mitä pitää. Missio olikin vaikea. Mutta kun huomasin, että saamme vietyä asioita eteenpäin, kasvoi luottamus siihen, että pystyn jatkamaan. Koen myös, että kansainvälisellä yhteisöllä on velvollisuus auttaa. 

Epätasa-arvo kärjistyy konfliktitilanteessa

Rannan mukaan paikalliset olosuhteet aiheuttavat jo lähtökohtaisesti sukupuolten epätasa-arvoa. 

– Se on aika kaukana siitä, mitä me käsitämme tasa-arvolla. Negatiiviset sivuvaikutukset kohdistuvat eniten naisiin, lapsiin ja heikommassa asemassa oleviin. Kun aseet ovat vaienneet ja mennään neuvottelupöytään, naiset ovat harvoin ratkaisevassa tai päättävässä asemassa. 

Ranta sanoo rauhansopimusten olevan näennäisesti sukupuolineutraaleja, mutta ne kuvastavat pääsääntöisesti vain miesten kokemuksia konfliktista. Jälkihoito tilanteessa, jossa naisiin on konfliktin aikana kohdistunut brutaaliakin väkivaltaa, kuten joukkoraiskauksia, yhteisöt ovat usein sellaisia, että tapahtuneesta on vaikeaa puhua. 

– Tietyllä tavalla taistelijoita on helpompi integroida takaisin yhteisöön. Naisten fyysinen ja psyykkinen kuntoutus unohtuu usein. Vihollisen raiskaamaksi tullut uhri voidaan myös sulkea oman yhteisön ulkopuolelle. 

Esimerkiksi Perun totuus ja sovituskomission raportissa ei mainita naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, pakkosterilisaatiokampanjaa, koska sen kerrottiin jääneen mandaatin ulkopuolelle. 
– Miten näppärä tapa jättää puolen väestön kokemukset kirjaamatta, Ranta hymähtää.  

Puolueettomuus on ehdoton edellytys työlle

Luottamuksen saavuttaminen on Rannan mukaan oleellista, vaikka kaikki eivät aina siitä pidäkään, että asioita tutkitaan. Nainen voi myös olla yllätys tutkijan ja johtajan tehtävissä.

– On äärimmäisen tärkeää, että todistusaineiston kerääminen oikeusprosessia varten tapahtuu käyttämällä valideja tieteellisiä menetelmiä. Eikä vedetä johtopäätöksiä, jotka eivät perustu tosiasioihin. Tämä antaa myös tietyn kuvan paikallisille. 

Vaikka Ranta ei aina olekaan toivottu vieras, hän on saanut myös konfliktin osapuolten arvostusta osakseen. Eräs mieleen painunut luottamuksen osoitus olivat Kosovon vapautusarmeijan poliittisen johtajan sanat: ”Professor Ranta is a strong and clear lady”. 

Parannettavaa riittää puolin ja toisin

Ranta näkee, että rauhanvälitykseen tulisi sitoa entistä enemmän naisia, mikä toimii myös viestinä patriarkaalisille ja hierarkkisille maille. 

– Suomi on näin tehnytkin. Voimme näyttää esimerkillämme konfliktin osapuolille, miten hyvään tilanteeseen olemme yhteiskuntana päässeet, kun myös naiset ovat merkittävissä asemissa. 

Kärsivällisyys on kuitenkin tärkeää. 

– Suomi on saanut rakentua kaikessa rauhassa. Silti meillä on usein ajatus, että ikään kuin demokratia voitaisiin rakentaa yhdessä yössä. Täytyy muistaa, että paikalliset olosuhteet ovat syntyneet vuosisatojen aikana. Mutta vaikka edistys olisi hidasta, sen eteen kannattaa tehdä töitä ja sitouttaa paikalliset mukaan alusta lähtien.